Istun Janne Kalliokosken kotona. Suuressa tv-ruudussa näkyy moottoripyöräilijä kiitämässä pitkin suvi-Suomen teitä. Välillä mittari kohoaa jopa yli 200 kilometriin tunnissa. Yhtäkkiä tulee hiljaisuus ja filmi katkeaa. Janne on joutunut moottoripyöräonnettomuuteen.
Janne Kalliokosken elämä jakautui kahtia kesäkuussa 2012. Innokas moottoripyöräily vaihtui aivovammasta kuntoutumiseen.
Onnettomuus tapahtui juhannuksen alla, 23. kesäkuuta. Jannen nimipäivä olisi seuraavana päivänä, juhannuksena, mutta sinä vuonna se jäi kolarin jalkoihin. Päivä oli alkanut tavallisesti. Kaveri oli pyytänyt Jannea mukaansa Jurvan Botniaringille moottoripyörätapahtumaan – tai oletettavasti tapahtuma liittyi moottoripyöriin. Janne ei enää varmuudella sitä muista. Hän oli vastannut, ettei tiedä ehtisikö, mutta käy ainakin ensiksi Seinäjoella parturissa.
– Lähdin parturista takaisinpäin. Siitä tuli elämäni pisin parturireissu – se kesti lopulta puoli vuotta.
Kolari tapahtui Ilmajoen Tuomikylässä Ahonkylän liepeillä. Vastaan tullut traktori kääntyi yllättäen vasemmalle kotipihaansa. Janne törmäsi suoraan etukuormaajaan. Siihen katkeavat hänen muistonsa, ja seuraavat kuukaudet ovatkin täynnä pimeyttä.
Onnettomuudesta tekee poikkeuksellisen, että se tallentui kokonaan videolle. Jannen moottoripyörässä oli kamera, joka kuvasi tankin päältä suoraan eteenpäin. Nauhalla näkyy mittaristo, tie ja itse törmäys.
– Tuomari totesikin oikeudessa, että kaiken nauhalla näkyminen on todella harvinaista.
Videota tutkittiin tarkasti. Janne ajoi 60 kilometrin alueella noin sataa kilometriä tunnissa. Ylinopeuden vuoksi hänen ajokorttinsa joutui hyllylle. Ajokieltoon vaikutti myös aivovamman seurauksena tullut epilepsiakohtaus. Vastapuoli puolestaan oli tukevassa humalassa. Traktorikuskille langetettiin tuomio törkeästä rattijuopumuksesta.
Oikeuden päätöksessä todettiin traktorin kääntyneen niin yllättäen, että onnettomuus olisi todennäköisesti tapahtunut, vaikka Janne olisi ajanut sallittua nopeutta. Poliisit laskivat videon perusteella, että Janne oli jarruttanut vaistonvaraisesti. Osumanopeus oli noin 70 kilometriä tunnissa.
Muisti pyyhkiytyy
Onnettomuuden seuraukset olivat valtavat. Janne loukkaantui vakavasti: 36 luunmurtumaa, revennyt perna ja laaja-alainen aivovamma. Murtumia oli muun muassa solisluussa, kylkiluissa, rintarangassa ja alaleuassa. Perna jouduttiin poistamaan, ja rintarankaa sekä selkärankaa vahvistettiin titaanilla. Päävamma painottui erityisesti etuotsalohkoon.
Aivopaineen kohoamisen vuoksi Janne vaivutettiin koomaan. Alun perin kooman piti kestää kuusi viikkoa, mutta lääkitys lopetettiin neljän viikon jälkeen. Herääminen ei ollut nopea eikä dramaattinen, vaan hidas prosessi.
– Herääminen ei tapahdu niin kuin elokuvissa, että naps ja ollaan hereillä. Lääkityksen lopettamisen jälkeen tointumiseeni meni vielä kaksi viikkoa, eli lopulta kooman kesto oli alun perin aiottu kuusi viikkoa.
Ensimmäiset hatarat muistikuvat ovat Ilmajoen terveyskeskuksesta. Seinäjoen keskussairaalasta ei ole muistikuvia lainkaan. Myöhemmin äiti kertoi asioita, joita Janne ei itse muistanut – esimerkiksi sen, että hän oli aluksi pyörätuolissa.
– Sanoin joskus, että onneksi en joutunut pyörätuolipotilaaksi. Äitini sanoi, että olithan sinä. Sitten mieleeni nousikin kuva, jossa äitini työntää minua ulkona pyörätuolissa.
Kooman jälkeen Jannen aivot olivat kuin nollatut. Paljon piti opetella uudelleen, ja muisti oli pahiten vaurioitunut. Häneltä katosi kokonainen vuosi elämästään – ja iso osa sitä edeltäneestäkin ajasta.
– Jännä juttu, että muisti voi pyyhkiytyä niin pitkältä ajalta.
Janne muisti läheistensä nimet, mutta ei satunnaisia tuttavia tai lempinimiä. On asioita, jotka hän tietää tietävänsä, mutta ei saa niitä mieleensä. Lähimuisti toimii nyt jotenkin, mutta aukkoja on yhä. Muisti toimii joskus yllättävällä tavalla. Paras prätkäkaveri oli käynyt katsomassa häntä Ilmajoen terveyskeskuksessa ja kysyi, muistaako Janne, että he olivat jutelleet tämän onnettomuuspäivänä. Aluksi Janne ei muistanut mitään.
– Mutta kun hän kertoi lisää, aloin muistella. Lopulta muistin sekä keskustelun että paikan, jossa juttelimme. Vaikka muisti ei toimi, se kuitenkin jotenkin toimii, kun sitä vähän potkii.
Moottoripyöräily jäi
Fyysisesti toipuminen eteni askel kerrallaan. Kirjaimellisesti. Välillä Janne käytti rollaattoria. Kotona rappukäytävä tuntui pelottavalta: alaspäin meneminen oli vaikeaa, ylöspäin ei. Kuntoutuksessa, kolme–neljä kuukautta onnettomuuden jälkeen, Janne huomasi jotain hätkähdyttävää. Hän yritti ottaa muutaman juoksuaskeleen, mutta ei pystynyt.
– Juokseminen on ollut aina vahvuuteni, mutta nyt se ei vain onnistunut.
Fysioterapeutin kanssa asiaa alettiin harjoitella kävelymatolla. Ensin reipasta kävelyä, sitten päivittäin vauhtia lisäten.
– Lopulta se onnistui. Juoksutaito tuli takaisin.
Ennen onnettomuutta Janne oli harrastanut moottoripyöräilyä viisi vuotta. Kaksi hyvää ystävää oli innostanut hänet harrastuksen pariin.
Onnettomuuden jälkeen Janne ajoi moottoripyörällä enää kerran. Tasapaino ei ollut entisensä, joten laji ei tuntunut enää turvalliselta. Hän oli aiemmin opetellut esimerkiksi kanttaamisen – ajotekniikan, jossa polvi käy asfaltissa mutkassa. Se vaatii hyvää tasapainoaistia. Tämä ei tullut enää kysymykseenkään.
– Kertakokeilun jälkeen myin pyöräni pois. Minun moottoripyöräilyni oli pyöräilty.
Elämä jatkuu
Muistiongelmat ovat ajan myötä lieventyneet, mutta eivät kadonneet. Vieläkin Janne joutuu pysähtymään asioiden äärelle, tarkistamaan ja varmistamaan.
– Aluksi näin kävi koko ajan. Kerran ajaessani äitini luokse mietin koko matkan, kuka Suomen presidentti on. Tiesin, että hän oli ollut valtiovarainministeri. Vasta lopussa muistin: Sauli Niinistö.
Nykyään Janne on oppinut elämään muistinsa kanssa. Hän tietää, että asiayhteydet eivät aina tule mieleen itsestään.
– Ennen ne tulivat automaattisesti. Nyt pitää tarkistaa faktoja, jos se on mahdollista.
Tärkeintä kuitenkin on, että Janne on hengissä. Hän kävelee, juoksee ja elää elämäänsä – vaikkakin hieman eri tavalla kuin ennen juhannusta 2012.
Teksti: Pia Kilpeläinen
Kuva: Jouni Kilpeläinen