Jos toivoa ei olisi – Vertaistuki toivon tuojana

Toivo on asia, jota vakavan sairastumisen tai vammautumisen kohdalla voi olla hankala käsitellä. Tukea aivovammautuneen läheiselle -hankkeen kartoituksessa läheisiltä nousi esille toivon ylläpitämisen merkitys. Hoitohenkilökunta saattaa usein pelätä antavansa epärealistista tietoa aivovammasta toipumisesta ja siksi pyrkii pysymään tiedossa olevissa faktoissa. Tämä on ymmärrettävää, sillä kukaan ei halua olla tilanteessa, jossa läheinen on ottanut lohduttavat sanat totuutena ja vammautuneen voinnin romahtaminen tuleekin yllätyksenä. Ei haluta antaa turhaa toivoa.

Jos vammautuneen selviytyminen on epävarmaa ja vamman vakavuutta ei vielä voida arvioida, on tärkeää, että tämä tosiasia on selvillä. Läheisten täytyy olla tietoisia siitä, ettei mitään varmuutta ole. Kuitenkin tulevan odottaminen toivossa on henkisesti paljon helpompaa, kuin pelolla ja kauhulla huonojen uutisten odottaminen. Jos lopulta käykin niin, että vamman saanut perheenjäsen tai ystävä menehtyy tai vammautuu pysyvästi erittäin vaikeasti, on pettymys suuri, mutta olisiko asia helpompi kohdata, jos ei olisi koskaan ollut toivoa?

Toivotutkija Jari Kylmän mukaan masennuksessa korostuu toivottomuus. Silloin ei näe edessään mahdollisuutta, että asiat muuttuisivat paremmiksi. Toivottomuuden vastakohta on toivo. Se on elämää kannatteleva voima, joka antaa mahdollisuuden sille, että tulevaisuudessa asiat ovat paremmin. Toivo ei tarkoita yltiöpositiivisuutta, vaan siihen liittyy olennaisesti tilanteen hyväksyminen, myös silloin, kun tulevaisuus on epävarmaa. Näin ajatellen toivo ei ole lainkaan turhaa, oli tilanne mikä hyvänsä.

Jos ajatellaan läheisen mielenterveyttä tilanteessa, jossa sairaalassa olevan aivovamman saaneen perheenjäsenen selviytyminen ja tulevaisuus ovat epävarmoja, toivo voi auttaa jaksamaan. Ihmiset ovat kuitenkin erilaisia siinä, miten helppoa heidän on löytää toivoa vaikeissa tilanteissa. Toisille toivon ylläpitäminen on helppoa, kun taas toiset tarvitsevat siihen tukea.

Mistä toivoa voi löytää toivottomalta tuntuvassa tilanteessa?

Pelkästään rakkaan ihmisen näkeminen sairaalassa kaikkien laitteiden ja piuhojen keskellä voi tuntua toivottomalta. Voi nousta mieleen ajatus, että tuosta ei voi enää selvitä. Kun kuulee toiselta saman kokeneelta, että lähtötilanne oli heilläkin samankaltainen, mutta nyt vamman saanut perheenjäsen kävelee, puhuu ja asuu kotona, ehkä käy osa-aikaisesti töissäkin, voi antaa toivoa, jota ei välttämättä muuten olisi löytänyt.

Vertaistuki on yksi parhaista keinoista toivon luomisessa ja ylläpitämisessä. Kun ihminen on uudessa tilanteessa, eikä tiedä mitä on odotettavissa, voi vertaisen tarina selviytymisestä tuoda toivoa, joka lieventää pelkoa ja ahdistusta. Voi alkaa uskoa, että elämä jatkuu, ehkä erilaisena kuin ennen, mutta jatkuu kuitenkin. ”Ehkä tästä voi selvitä”.

Kun on vaikeassa ja ahdistavassa tilanteessa, voi yksin jäämisen tunne olla valtava. Jos saa jutella tilanteesta ja tuntemuksista vertaisen kanssa, voi tulla tunne, että ei olekaan yksin. Joku muukin on käynyt läpi tätä samaa ja hän ymmärtää. Vertaistuessa olennaista onkin ymmärretyksi tuleminen. Se, että joku vastaanottaa ajatukseni ja tunteeni ja ymmärtää mitä käyn läpi. Surevan lohduttaminen voi olla vaikeaa, eikä aina välttämättä tiedä, miten voisi vaikeassa tilanteessa toisen kohdata. Vertaisilla ei yleensä tätä ongelmaa ole, sillä heillä on syvällinen ymmärrys tilanteesta ja jo se riittää tuomaan lohtua.

Lukemattomia kertoja ihmiset ovat todenneet eri tilanteissa, että he ovat saaneet voimaa vertaistuesta. Että he ovat lukeneet tai kuulleet toisen saman kokeneen tarinan ja saaneet siitä toivoa tulevaan. Että he ovat nähneet, kuinka elämä muuttuneessa tilanteessa on sittenkin mahdollista, vaikka eivät sitä muuten olisi uskoneet. Tämä asia on moneen kertaan koettu, kerrottu ja toistettu: vertaistuki on korvaamaton voimavara.

Olen monesti kuullut sanottavan, että vertaistuessa tärkeintä on toivon lisääntyminen. Tästä on helppo olla samaa mieltä. Vertaistuen kautta toivon herääminen tapahtuu usein itsestään ja se auttaa kannattelemaan vaikeiden aikojen yli. Toisen tukeminen omien kokemustensa pohjalta taas voi vertaistukea antavalle olla erittäin voimauttavaa ja merkityksellistä.

Eeva Paavilainen
Projektisuunnittelija, Tukea aivovammautuneen läheiselle -hanke

 

Tukea aivovammautuneen läheiselle -hankkeessa kehitetään netin kautta tapahtuvaa yksilövertaistukea. Vertaistukitoiminnasta kiinnostuneita läheisiä tarvitaan mukaan!

Keräämme myös vertaistarinoita aivovamman saaneiden läheisiltä osaksi läheisille suunnattuja materiaaleja. Haluaisitko jakaa oman tarinasi?

Lisätietoa Tukea aivovammautuneen läheiselle -hankkeen ajankohtaisista asioista voit katsoa tästä linkistä (linkki avautuu sisäiselle sivustolle).

 

Pää pyörälle pelin avulla?

Aivovammaliiton Tee Kypärätemppu!- hanke on tänä syksynä julkaissut aivoihin, aivojen suojeluun ja aivovammoihin keskittyvän pelin, joka on suunnattu erityisesti ala- ja yläkouluikäisille. Pelissä hypätään tasolta toiselle siirtyen aivojen perustietoudesta aivojen suojelun merkitykseen ja lopulta aivojen mahdollisimman hyvään huoltoon. Miksi hankkeessa on päätetty siirtää aivoteemat pelin maailmaan perinteisten koulukiertueiden sijaan?

Perinteiset kypäräkampanjoinnin menetelmät todettiin jo ennen korona-aikakautta vanhentuneiksi ja tehottomiksi toimiksi hankkeessa. Vaikka hankkeen toteuttamat koulukiertueet otettiinkin kouluissa enemmän kuin hienosti vastaan, ne ovat jatkoa ajatellen Aivovammaliiton toiminnalle liian työläitä ja nyt koronarajoitusten vuoksi myös mahdottomia. Idea mobiilipelistä sopikin sekä ajan kuvaan että resursseihin loistavasti.

Nuorten Akatemia on toiminut pelin rakentamisessa yhteistyökumppanina ja pelin luomisen asiantuntijana. Akatemialla on runsaasti kokemusta nuorten aktivoimisesta ja oppimisen tehostamisesta pelillistämisen keinoin. Pelissä toteutuu helposti moniärsykkeisyys, mikä on erilaisten oppijoiden kannalta hienoa: peliin voi lisätä videota, ääntä, kuvia, toiminnallisia ryhmätehtäviä sekä perinteisiä lukutehtäviä. Peli mahdollistaakin oppilaiden kiinnostuksen herättämisen aihetta kohtaan helpolla ja kohderyhmän huomioivalla tavalla. Perinteiset tekstiä pursuavat oppimismateriaalit ovat sekä opettajille että oppilaille raskaita käyttää, miksi ylimääräisen materiaalin tuputtaminen kouluihin voi olla tehotonta. Päästä Pyörällä -pelin käyttökoodin voi sen sijaan ladata helposti sähköpostitse eikä teettäminen luokassa vaadi suuria ponnisteluja. Mikäli aiheet herättävät kiinnostusta ja opettaja kokee, että tarvetta aiheiden jatkokäsittelyyn on, löytyy hankkeelta syventävämpää opetusmateriaalia nettisivuilta ladattavaksi.

Jos kiinnostuit, testaa peliä ja anna siitä palautetta, jotta voimme kehittää peliä eteenpäin! Vaikka peli onkin suunnattu kouluikäisille, se voi hyvinkin tarjota uutta ajateltavaa myös vanhemmalle oppijalle.

Päästä Pyörällä -Pelin voi tilata täältä (linkki avautuu ulkoiselle sivustolle). Jatkossa pelin tilaus tulee olemaan osa Kypärätempun nettisivuja.

Kun pelin tilaa saa sähköpostiin kiitos-viestin, joka sisältää linkin pelin ohjeisiin sekä aktivointikoodin, jolla peli löytyy pelikaupasta.

 

Päästä hyvällä tavalla aina hieman pyörällä,

Henna

Tee Kypärätempun projektikoordinaattori

Kuunteluoppilaana

Jos lähdemme suunnistamaan metsään ilman karttaa, eksymme helposti. Mutta jos seuraamme vain karttaa, kompastumme ensimmäiseen kiveen.

Tämän elämänviisauden kuulin vuosia sitten kollegalta, joka jaksoi säännöllisesti muistuttaa kokemustiedon tärkeydestä ihmistyössä.

Sain nuorena sosionomiopiskelijana tilaisuuden osallistua kuunteluoppilaana vankilataustaisten miesten terapiaryhmään. Aluksi en jännitykseltäni pystynyt keskittymään tunnin kulkuun, mutta vähitellen korvani aukenivat. Aloin kuulla toinen toistaan uskomattomampia tarinoita siitä mihin elämä voi viedä. Ja kuinka avoimia ja rehellisiä nämä miehet olivatkaan. Kokemus teki minuun vaikutuksen ja sai minut palaamaan takaisin aihepiirin pariin entistä uteliaampana.

Jälkeenpäin ihmettelin, miksei opinnoissani yhdelläkään luennolla ollut kokemustoimijoita puhumassa. Uskon ja toivon kuitenkin, että tämä epäkohta korjataan ajan myötä.

Ilman kokemustietoa ammattilainen haluaa luottaa teoriatietoonsa, johon hän nojaa kuin suunnistaja karttaansa. Ammattilainen saattaa kokea, että hänen pitäisi aina tietää ja osata. Epävarmuuttaan hän ei halua näyttää, vaan pyrkii peittämään sen esittämällä kaikkitietävää. Tähän ansaan on helppo astua, mutta samalla se varmistaa, että todellista kohtaamista ja ymmärrystä ei synny. Mutta jos kartan lisäksi otamme huomioon kokemustiedon, niin kenties meidän ei tarvitse toistaa virheitä kerta toisensa jälkeen.

Parhaimmillaan teoriatieto ja kokemustieto yhdistyvät ja täydentävät toisiaan, jolloin syntyy syvällistä ymmärrystä. Jokainen tarina ja kokemus tarinan takana tuovat uutta näkemystä. Oma kokemukseni on, että kokemuspuheenvuoro on nimenomaan se, joka jää koulutuksista useimmille mieleen päällimmäiseksi. Ne herättävät, elävöittävät ja herkistävät kuulijoita. Ilolla kuuntelen myös, että yhä useammin myös eri organisaatioiden kehittämistehtävissä osataan hyödyntää kokemustoimijoiden tietoa ja osaamista.

Vuoden 2020 Pääfestillä tutustuin osallistujiin ja kuuntelin heidän tarinoitaan. Olin kuunteluoppilaana, jotta voisimme yhdessä luoda entistä parempaa toimintaa Aivovammaliittoon, sillä yksin siihen ei kukaan pysty – eikä onneksi tarvitse.

 

Otto Laitinen
Suunnittelija (Kokemus- ja vertaistoiminta)
Aivovammaliitto ry

Kärsimyksen näkeminen ja kokeminen synnyttää halun auttaa!

Aloittaessani kirjoittamaan tätä blogia pohdin mitä järjestötyössä nyt tapahtuu. Meneillään on esimerkiksi #onneksionjoku-kampanja, jossa järjestöjen työtä, niiden arvoa, merkitystä ja vaikutuksia tehdään näkyväksi. Kampanja sai alkunsa elokuussa, kun Valtionvarainministeriö ehdotti talousarvioesityksessään huomattavia leikkauksia järjestöjen rahoitukseen.

Vuoden 2020 alusta Aivovammaliitto ry on saanut erillisen rahoituksen vertaistuki- ja kokemustoimintaansa ja sen turvin olemme voineet panostaa ja kehittää vertaistoimintaan niin, että se on tulevaisuudessa jokaisen aivovamman saaneen henkilön ja hänen läheistensä saavutettavissa. Vaikka työtä ja kehitettävää on edelleen, niin työ on antoisaa, mielenkiintoista ja motivoivaa. Erityisen hienoa työstä tekee aktiiviset ja osallistuvat vapaaehtoiset.

Aivovammaliitossa olen usein saanut todeta, miten upeassa joukossa saan työskennellä. Olen ihaillut esimerkiksi sitä, kuinka motivoituneita, myötätuntoisia ja auttamishaluisia vapaaehtoisia meillä on, ja sitä, että he ovat halukkaita osallistumaan ja antamaan omaa aikaansa vapaaehtoistyöhön. Vapaaehtoistyö on erityistä ja sillä on tutkitusti hyvinvointia vahvistavia tekijöitä. Vapaaehtoistyötä tutkineen Anne Birgitta Pessin mukaan vapaaehtoistoiminta vahvistaa tekijöidensä hyvinvointia sekä sen on todettu vähentävän alttiutta sairastua masennukseen.

Vertaistuki- ja kokemustoiminnan tärkeyttä ei voida ohittaa aivovamman saaneiden henkilöiden ja heidän läheisten näkökulmasta. Vertaistuki antaa ennen kaikkea toivoa elämään, sekä uudenlaiseen arkeen sopeutuminen helpottuu, kun saa jakaa vammautumiseen liittyvät vaikeatkin tunteet vertaistensa kanssa. Vaikka vertaistoiminta ei korvaa terapiaa, niin vertaistukitoimijoilla on ihan oma asiantuntijuutensa toimintaan. Anne Laimio ja Sonja Karnell kirjoittavat, että vertaistoiminnan perusajatuksena on usko ihmisen omiin voimavaroihin ja se voi ennaltaehkäistä arjen haasteita, kun saadaan vertaisilta tukea ja tietoa asioista, joita ei vielä ole osattu edes ajatella.

”Saan mahdollisuuden auttaa ja vaikuttaa toisia vammaisia jaksamaan arjessa ja motivoimaan heitä parantamaan omaa arkea. Saan auttaa jaksamaan vertaistuen keinoin.” -Vapaaehtoinen

”Antaa hyvän mielen, jos on pystynyt tarjoamaan hyvän kohtaamisen vammautuneen tai läheisen kanssa.” – Vapaaehtoinen

Irja Mikkonen ja Anja Saarinen sekä Julia-Marie Vahtivaara kuvaavat, että vertaistukijan omakohtainen kokemus on hyödyllistä esimerkiksi silloin, kun elämässä tapahtuu jotain yllättävää ja ennalta odottamatonta, kuten esimerkiksi vakava sairastuminen tai vammautuminen. Tällöin vertaistukija tai kokemustoimija voi antaa toivoa siihen, että aivovamman kanssa voi selvitä muuttuneesta tilanteesta huolimatta.

”Samanlaisen kokemuksen jakaminen lisää ymmärrystä muuttuneeseen itseen ja elämään. Vertaiset puhuvat samaa kieltä.” -Vapaaehtoinen

Aivovammaliitto kehittää vertaistuki- ja kokemustoimintaa, niin että se on tulevaisuudessa jokaisen aivovamman saaneen henkilön saavutettavissa, ja että vapaaehtoiset vertaistukijat ja kokemustoimijat saavat tukea toimintaansa. Ilman toiminnan rahoitusta moni ihminen, vapaaehtoistoimija sekä aivovamman saanut henkilö ja hänen läheiset jäisivät ilman tukea. #onneksionjoku

Leena Koivusaari, järjestösuunnittelija
Aivovammaliitto

 

Lähteet: Anne Birgitta Pessi, 2014. ”Myötätunto onnen lähteenä.” Kirjassa Positiivisen psykologian voima (toim.) Lotta Uusitalo-Malmivaara

Irja Mikkonen ja Anja Saarinen, 2018. Vertaistuki sosiaali- ja terveys-alalla. Helsinki: Tietosanoma Oy.

Anne Laimio ja Sonja Karnell, 2020.”Vertaistoiminnan merkitys – ennen kaikkea ennaltaehkäisevää tukea.” kirjassa Vertaistoiminta kannattaa.

Julia-Marie Vahtivaara 2010.”Kokemustieto vertaistoiminnasta vaikuttamiseen.” Vertaistoiminta kannattaa (pdf).

Vapaaehtoisten kommentit: Leena Koivusaari, 2020. Unelma jokaisen saavutettavasta vertaistoiminnasta. ”Aivovammaliiton vertaistuki- ja kokemustoiminnan mielikuvamalli” (linkki avautuu ulkoiselle sivustolle)

Blogin kuva: Pixabay

Vapaaehtoiset mahdollistavat tuen niille, jotka sitä eniten tarvitsevat

Aivovammaliittoon kuuluu tällä hetkellä 10 jäsenyhdistystä ympäri Suomen ja yhdistyksillä on toimintaa lähes 30 eri paikkakunnalla. Kaikki aivovammayhdistykset toimivat vapaaehtoisvoimin eli yhdistyksissä ei ole yhtään palkattua työntekijää. Suurin osa yhdistystemme vapaaehtoisista ovat itse aivovammautuneita ja heidän läheisiään. Yhdistystoimintaan on lähdetty mukaan, koska yhdistyksistä saa vertaistukea muuttuneeseen elämäntilanteeseen ja moni kaipaa arkeen mielekästä tekemistä. Aivovammayhdistysten vapaaehtoiset toimivat suurella sydämellä toisia samassa elämäntilanteessa olevia auttaen. Aivovammaliitto pitää yhdessä jäsenyhdistysten kanssa ääntä aivovammautuneiden ja heidän läheistensä puolesta yhteiskunnassa.

Yhdistysten vapaaehtoiset ovat omakohtaisesti kokeneet, että elämä voi todella muuttua sekunneissa, eikä enää koskaan palaa ennalleen. Yhdistysten järjestämissä vertaistukiryhmissä ihmiset pääsevät jakamaan omia ajatuksiaan ja saavat huomata, että on muitakin, joiden elämän aivovamma on laittanut uusiksi. Vertaistukiryhmissä voi tavata ihmisiä, joista tulee elämän mittaisia ystäviä. Yhdistysten retket auttavat virkistäytymään ja mahdollistavat hetken irtioton arjen haasteista. Joillekin vertaistukiryhmät saattavat olla niitä ainoita paikkoja, joissa saa olla oma itsensä pelkäämättä ympäristön reaktioita.

Vaikka yhdistykset pyörivät vapaaehtoisvoimin, se ei tarkoita, että toiminnan ylläpitäminen olisi aina ilmaista, tai että sitä ei tarvitse koordinoida mitenkään. Aivovammaliitto tukee omia jäsenyhdistyksiään monin eri tavoin. Aivovammaliitto tarjoaa jäsenyhdistysten vapaaehtoisille tukea ja koulutusta. Työntekijät pitävät tiiviisti yhteyttä yhdistyskenttään ja huolehtivat, että vapaaehtoisilla on käytössään ajankohtaiset tiedot ja taidot, joita tämän päivän toiminnassa tarvitaan. Uusia toimijoita ei myöskään ole liikaa tarjolla yhdistyksissämme ja kaikki tuki mitä voimme tarjota vapaaehtoisille, mahdollistaa hyvän yhdistystoiminnan ja vertaistuen toteutumisen eri paikkakunnilla.

Valtiovarainministeriö jätti 13.8. esityksen ensi vuoden talousarviolle ja esityksessä sosiaali- ja terveysjärjestöiltä aiotaan leikata peräti 127 miljoonaa euroa. Summa on 33 % vähemmän kuin tänä kuluvana vuonna. Jos esitys menee läpi, se tietää valtavaa iskua sote-järjestöille.  Leikkaukset osuvat kipeästi työkenttäämme, jossa teemme työtä niiden eteen, jotka eniten tarvitsevat apua ja tukea. Valtiovarainministeriön ilmoituksen myötä nousee mieleeni monta kysymystä: Onko meillä tulevaisuudessa henkilöstöresursseja yhdistyskentän tukemiseen? Mitä käy, jos jo nyt usein vähillä voimavaroilla toimivien vapaaehtoisten tuesta ja koulutuksesta joudutaan karsimaan? Miten voimme kehittää vapaaehtoistoimintaa jatkossa, jos meillä ei ole siihen rahaa? Pysyvätkö kaikki yhdistyksemme pystyssä ilman Aivovammaliiton tukea? Jos vapaaehtoisilta loppuu voimavarat, loppuuko vertaistuki eri paikkakunnilla?

Vapaaehtoistoiminnan arvoa ei ole aina helppo mitata rahalla, mutta uskallan väittää, että vertaistuki voi pelastaa jopa ihmishenkiä. Jotta voimme jatkossakin seisoa aivovammautuneiden ja heidän läheistensä tukena ympäri Suomen, me tarvitsemme toiminnan turvaamiseksi tulevaisuudessakin rahoituksen. Korona-aika on myös osoittanut, että tarvitsemme entistä enemmän erilaisia tukemisen muotoja, että pystymme auttamaan niitä, jotka ovat turvaverkkojen läpi tippuneet. Toivottavasti hallituksen syyskuun budjettiriihi päättää toisin ja voimme todeta, että nämä uhkakuvat leikkauksista olivat vain pahaa unta.

#onneksionjoku

Pihla Putkonen, järjestösuunnittelija
Aivovammaliitto

Ajatuksia sopeutumisvalmennuksesta

Ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen en tänä kesänä ollut töissä sopeutumisvalmennuskursseilla. Tuumailin jo jossain vaiheessa kevättä, ettei lähikursseja enää koskaan voisi järjestää. Kaikki kurssit siirtyisivät vain etäkursseiksi tai avokursseiksi. Tämä ajatus ei minua oikein lämmittänyt. En oikein kyennyt ymmärtämään, miten sopeutumisvalmennusta oikeasti voisi toteuttaa ilman varsinaista todellista kontaktia toiseen ihmiseen. Missä olisi se vertaisuuden voima, jos emme voisi olla enää samassa tilassa toisten vertaisten kanssa vahvasti läsnä.

Sopeutumisvalmennustoiminnassa on kysymys ryhmämuotoisesta kuntoutuksesta. Ryhmämuotoisen kuntoutuksen salaisuus on yhteisöllisyydessä, vertaisuudessa ja uuden oppimisessa. Itse koen, että yhteisöllisyys ja tunne toisten samanlaisten olemassaolosta ovat merkittävä osa sosiaalisen kuntoutuksen, sopeutumisvalmennuksen matkaa. Kuuluminen ryhmään on yksi ihmisen perustarpeista. Ja ajatus siitä, ettei ole asiansa kanssa yksin, vaan meitä on muitakin, tuntuu vahvistavan kursseille osallistujia. Omista kokemuksista puhuminen ja toisten tarinoiden kuuleminen ohjatussa vertaisryhmässä vie askelia eteenpäin. Uskalletaan yhdessä katsoa, mitä tulevalla olisi tarjota.

Sopeutumisvalmennuskurssit ovat irtiottoja arjen ympyröistä, uusien näkökulmien avaamista, tiedon ja taidon vaihtamista, toisten ja oman tarinan äärelle pysähtymistä sekä arjesta selviytymistä ja vahvistumista. Se on toivon herättämistä tulevaa kohden.

Kurssiryhmät ovat aina ammattilaisten ohjaamia. Mukana on yleensä muutama alustus sosiaaliturvasta, neuropsykologisista arjen haasteista tai muusta aiheeseen sopivasta. Kursseilla tärkeässä asemassa on myös kokemustoimijat ja vertaisohjaajat, jotka omalla panoksellaan vievät kurssiprosessia eteenpäin. Tärkein asia sopeutumisvalmennuskursseilla ovat osallistujat, joiden ääni tulee vihdoin kuulluksi.

Tämän uuden edessä, mikä meitä kaikkia keväällä kohtasi, olen itsekin alkanut enemmän pohtia uusia tapoja järjestää sopeutumisvalmennusta. Olen oivaltanut, etteivät välttämättä lähikurssit ole ainoita oikeita tapoja toteuttaa kursseja. Olisi tärkeää, että mahdollisissa poikkeusoloissa, joissa emme voi toisiamme lähikursseilla kohdata, olisi vaihtoehto toteuttaa kursseja, vaikka etäkurssimuotoisena. Tärkeintä kuitenkin olisi, etteivät ihmiset jäisi yksin. Etäkurssit eivät saa kuitenkaan syrjäyttää lähikursseja, vaan ne toimisivat vaihtoehtona, uudentyyppisenä kurssimuotona. Etäkurssien avulla voisi mahdollisesti tavoittaa myös uusia ihmisiä sopeutumisvalmennuksen pariin.

Oli kurssimuoto mikä tahansa, olisi hienoa saada kaikille sopeutumisvalmennusta tarvitseville, tietoa näiden kurssien olemassaolosta. Harmillisinta on kuulla, etteivät ihmiset tiedä, että sopeutumisvalmennuskursseja on edes olemassa. Liian harva lääkäri osaa sitä kuntoutujalle suositella, vaikka juuri se voisi olla kuntoutusmuoto, joka auttaa ihmistä senhetkisessä tilanteessaan.

Toivottavasti saamme kurssimaailman taas syksyllä toimimaan lähikursseina ja otamme myös askeleita etäkurssien järjestämisen suuntaan. Tässä muuttuvassa maailmassa sopeutumisvalmennusta todella tarvitaan, jotta ihmiset saisivat vertaiskokemuksia ja löytäisivät uusia näkökulmia ja toivoa tulevaan.

Sopeutumisvalmennuksen äärellä,

Kuntoutussuunnittelija Elina
Aivovammaliitto

Kehittämistyö on tasapainoilua kysymysten ja vastausten välillä

Tukea aivovammautuneen läheiselle -hankkeen kehittämistyössä on kevään mittaan ajoittain oltu enemmän kysymysten kuin vastausten äärellä. Kehittämistyö käsitteenä voidaan määritellä tiedon ja käytännön kokemuksien hyödyntämiseksi olemassa olevien menetelmien ja prosessien parantamiseksi sekä uusien luomiseksi. Hankkeen aikana läheiset ovat tuoneet esille selkeitä muutostarpeita saamaansa tukeen vammautuneen hoidon aikana. Kun kuuntelee läheisten tarpeita ja toiveita tuesta ja ohjauksesta, ne eivät kuulostaa lainkaan mahdottomuuksiin meneviltä, vaan pikemminkin hyvin kohtuullisilta toiveilta siinä kohtaa, kun oma elämä on muuttunut silmänräpäyksessä. Silloin kun ei välttämättä ole vielä edes tietoa selviytyykö vammautunut hengissä tai toipuuko hän niin, että voi palata kotiin. Ja jos voi palata, niin minkälainen puoliso, sisarus tai lapsi kotiin sitten palaa. Läheisten toiveita ja tarpeita kuunnellessa ei varmasti kukaan ammattilaisista kiistä niiden oikeellisuutta, ja yksimielisyys tuen kehittämistarpeesta on työpajoissa ollut selvä.

Kevään aikana olemme voimavaraistavan tuen mallia kootessamme monta kertaa törmänneet samaan pohdintaan: kuinka paljon kehitteillä olevan mallin kautta voidaan läheisille tukea luvata?

Voimmeko mainita esimerkiksi neuropsykologin palveluja jo sairaalassaoloaikana, koska kaikissa sairaaloissa neuropsykologia ei ole? Ja jos onkin, mutta vammautunut on siinä kunnossa, ettei psykologia voi tavata, ei läheinenkään silloin pääse neuropsykologin kanssa keskustelemaan, vaikka aivovammojen ymmärtämisessä se olisi erittäin tärkeää.  Voidaanko mainita, että läheinen saa kriisiapua, jos sairaalassa tukea tarjoaa sairaalapastori, joka saattaa kuulostaa uskonnollisen avun tarjoamiselta, ja tämän vuoksi läheinen ei välttämättä tätä apua halua? Voidaanko mainita, että läheinen voi osallistua hoitokokoukseen, jos ei kaikkien kohdalla hoitokokousta saadakaan järjestettyä läheisen toiveesta huolimatta? Kuinka kuvata läheisen polkua vammautuneen hoitopolun rinnalla, kun jokaisen hoitopolku on yksilöllinen? Miten varmistaa, että jokainen läheinen saisi tietoa palveluista silloinkin, kun sairaalassaoloaika jää lyhyeksi, eikä kaikkea ehditä käydä läpi? Mitkä ovat kaikkein tärkeimmät asiat, jotka ainakin pitäisi kertoa? Kuinka paljon vastuuta tiedon antamisesta on hoitohenkilökunnalla ja kuinka paljon vastuuta tiedon hankkimisesta on läheisellä itsellään?

Voimavaraistavan tuen mallin kohdalla joudummekin pohtimaan kannattaako malliin kuvata sitä, mitä on tarjolla vai sitä, mitä pitäisi voida tarjota?

Tämä on erittäin hyvä kysymys. Onko läheiselle kriisitilanteessa enemmän apua siitä, että hän saa tietoa vain olemassa olevista varmoista palveluista sen uhalla, että jokin palvelu jää mainitsematta ja siten hyödyntämättä, vai onko parempi kertoa, että saattaa olla myös mahdollisuus palveluihin, jotka osalta jäävät kuitenkin saamatta? Onko palvelun puuttumisen aiheuttama pettymys kovempi hinta kuin se, että ei saa tietoa palvelusta laisinkaan? Luodaanko ”turhilla” lupauksilla enemmän pettymyksiä tuen tarpeessa oleville läheisille vai tarpeiden esiin tuomisella painetta palveluista vastaaville organisaatioille ja tahoille järjestää näitä läheisten tarvitsemia palveluita?

Mikä on yhden hankkeen tarkoitus ja merkitys suurten muutosten aikaansaamisessa? Riittääkö olemassa olevien ja varmojen palveluiden auki kuvaaminen hankkeen kehittämistyön tulokseksi vai tavoitellaanko palveluiden kehittymistä?

Muutosten ujuttaminen suurten organisaatioiden toimintatapoihin on hidasta ja hankkeen aikana saadaan varmasti aikaan jonkinasteinen tietoisuuden herääminen läheisten tuen tarpeesta ja toivottavasti myös näihin tarpeisiin vastaamista jollain tavoin. Se, kuinka paljon sairaaloissa tarjolla olevaan tukeen pystytään hankkeessa luotavalla voimavaraistavan tuen mallilla vaikuttamaan, jää vielä nähtäväksi. Varmaa on kuitenkin se, että tulevaisuudessa läheisillä itsellään on saatavilla enemmän tietoa omasta roolistaan vammautuneen rinnalla ja sitä kautta mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Voimavaraistavan tuen malli tähtää siis myös läheisten voimaantumiseen. Mutta riittääkö se hankkeen tavoitteiden täyttymiseksi, ja siihen, että tulevaisuudessa läheiset kokevat saaneensa enemmän tietoa ja tukea?

Muun muassa näitä kysymyksiä jäämme hankkeessa pohtimaan kesän ajaksi ja toivottavasti lomien jälkeen palaamme kehittämistyön ääreen taas hieman viisaampina. Onneksi meillä on hieno työryhmä ja yhteistyökumppanit, joiden kanssa vuoropuhelua näistäkin kysymyksistä käydään ja etsitään yhdessä vastauksia! Suuri kiitos myös kaikille palautetta kevään aikana antaneille!

 

Kirjoittajat: Eeva Paavilainen ja Inkeri Hutri, Aivovammaliiton Tukea aivovammautuneen läheiselle -hankkeen työntekijät

ps. Meille saa lähettää ajatuksia ja pohdintoja näihin ja muihin kysymyksiin liittyen myös kesän aikana sähköpostitse.

 

Tukea aivovammautuneen läheiselle -hankkeeseen keskittyvissä blogikirjoituksissa ovat kirjoittajina hankkeen työntekijät, kehittämistyöhön osallistuvat läheiset, opiskelijat sekä sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset. Yhteistyössä hankkeessa ovat HUS, Metropolia-ammattikorkeakoulu, Aivotalo, OLKA, Suomen Neurohoitajat ry, Sairaanhoitajaliitto sekä Itä-Suomen yliopisto.

Kokemustoimija ei ole palkkatyöläinen – ei edes pätkä-sellainen!

”Kokemustoimija on Kokemustoimintaverkoston ja siihen kuuluvien järjestöjen kouluttama kokemustiedon jakaja. Kokemustoimijan tehtävä on ymmärryksen ja tiedon lisääminen eri alojen ammattilaisille ja opiskelijoille sekä suurelle yleisölle.” Näin kerrotaan Kokemustoimintaverkoston nettisivuilla.

Kokemustoimijan tehtävänä on ymmärryksen ja tiedon lisääminen. Tämä on esimerkiksi aivovammojen kohdalla erittäin tärkeä tehtävä – vamma kun on usein näkymätön ja sen vuoksi asiaan vihkiytymättömien on vaikea ymmärtää sen aiheuttamia rajoitteita ja oirekuvaa. Aivovammaliitolla on nelisenkymmentä vapaaehtoista kokemustoimijaa. Juuri näin: vapaaehtoista. Kokemustoiminta on vapaaehtoistoimintaa, jota tehdään satunnaisesti, omien voimavarojen mukaan ja pääsääntöisesti palkatta. Kokemustoimintaverkosto suosittaa, että kokemustoimijan keikalle tilaava taho maksaisi kuitenkin matkakorvaukset, jottei ymmärryksen lisäämiseen tähtäävän puheenvuoron pitäjälle tulisi ylimääräisiä kuluja harrastuksestaan.

Kokemustoimintaverkosto teki vuonna 2017 laajan kyselyn, jonka mukaan yksittäisellä kokemustoimijalla on keskimäärin noin neljä keikkaa vuodessa. Kokemustoimija esiintyy siis keskimäärin kerran kolmessa kuukaudessa. Yksi keikka kestää tyypillisimmin puolesta tunnista tuntiin. Kolmasosa vastaajista ei ole saanut harrastuksestaan minkäänlaista korvausta, kolmannekselle maksettiin matkakulut ja kolmannes sai lisäksi palkkion, joka oli keskimäärin 40 euroa per tehtävä. Parhaiten tienaavan kokemustoimijan tienistit ovat siis noin 160 euroa vuodessa – eli noin 13 euroa kuukaudessa. Korostetaan vielä uudelleen, että tähän parhaiten tienaavien, eli 13 euroa kuukaudessa harrastuksestaan nettoavien, joukkoon kuuluu vain 1/3 kaikista maamme kokemustoimijoista. Aivovammaliiton ehkä tämän hetken aktiivisin kokemustoimija tekee 5 – 6 keikkaa vuodessa. Niiden kesto on vaihdellut hieman vajaasta tunnista puoleentoista tuntiin. Yhdestäkään näistä hän ei ole saanut palkkiota. Joissakin tapauksissa on korvattu matkakulut edullisimman kulkuneuvon mukaan sekä tarjottu lounas ja kahvit.

Siitä huolimatta, että kokemustoimijuutta tehdään vapaaehtoispohjalta, parhaimmillaankin vain muutaman kerran vuodessa, maksimissaan noin tunnin kerrallaan ja useimmiten ilman minkäänlaista palkkiota, käytetään kokemustoimijuutta välillä lyömäaseena.

Erään ihmisen oikeudenkäynnissä vastapuoli – eli tässä tapauksessa vakuutusyhtiö – oli sitä mieltä, että koska kyseinen ihminen voi olla kokemustoimijana, ei aivovamma aiheuta hänelle minkäänlaisia rajoitteita työkykyyn. Vedottiin siihen, että hän jaksoi puhua tunnin. Luennon ideana oli kertoa, miten täysin terveeltä näyttävällä voi olla arjessaan isojakin haasteita. ”Ei vastapuolta kiinnostanut se, miten jouduin lepäämään ennen esitystä saatikka se, miten kuormittunut olin esityksen jälkeen”, tämän esimerkin henkilö kertoo. Oletetaan, että tämä mainittu kokemustoimija kuuluisi heihin, jotka keikkailevat eniten, eli tekevät neljä tunnin mittaista keikkaa vuodessa. Kertokaa minulle yksikin työnantaja, joka huolii palkkalistoilleen henkilön, joka jaksaa tehdä tunnin mittaisen työpäivän neljä kertaa vuodessa. Jos keksitte työnantajan, jolle voi työskennellä tunnin neljästi vuodessa ja joka vieläpä maksaa sellaista palkkaa, jolla tulee toimeen, niin ilmiantakaa hänet minulle heti! Olen varma, että tämän tarinan ihminen, jonka kokemustoimijuutta käytettiin oikeudenkäynnissä työhön rinnastettavana toimintana, tarttuu tehtävään välittömästi ja mielihyvin.

Toisessa tapauksessa Kela eväsi sairauspäivärahan sillä perusteella, että hakija voisi työskennellä kokemusasiantuntijana. Kelan paperissa lukee, että kallonsisäisen vamman myöhäisvaikutukset ovat olemassa, mutta hakija kykenee silti tekemään tavanomaista työtään. ”Arviomme mukaan sinulla ei siis ole todettu sellaista sairauden aiheuttamaa työkyvyn alenemista, jonka perusteella voisimme myöntää päivärahaa”, toteaa Kela päätöksessään.

Olin taannoin puhumassa rakennusmiehille työtapaturmien ennaltaehkäisystä ja aivovammoista. Kun minä luennoin asiasta teoriassa, näyttivät miehet varsin skeptisiltä. Kun lauteille astui minun jälkeeni kokemustoimija, joka kertoi vammautumisestaan rakennustyömaalla, kuunteli jokainen vielä hetki sitten epäilevästi teoriaa paasaavaan naiseen suhtautunut raksamies hipihiljaa. Osalla vieri kyynelkin silmästä. ”Se olisin voinut olla minä”, näytti moni ajattelevan.

Kokemustoimijat tekevät erittäin tärkeää työtä, laittavat itsensä likoon ja lisäävät näin ymmärrystä aivovammoista. Olisi toivottavaa, ettei oikeuskäytäntö tai muut instanssit kuivattaisi kokoon tätä todella tärkeää vapaaehtoistoiminnan muotoa. Jos kokemustoiminnan takia evätään henkilöltä minkäänlaisia sosiaalietuuksia rinnastamalla kokemustoiminta työksi, ollaan täysin väärillä linjoilla!

Pia Warvas
tiedottaja, päätoimittaja
Aivovammaliitto ry, Aivoitus-lehti

Määrittääkö temperamentti työyhteisön hyvinvoinnin?

Kaikilla meillä on omanlaisemme temperamentti, joka yleensä pysyy suurin piirtein samanlaisena lapsuudesta aikuisuuteen. Tosin temperamentin voimakkuus voi vaihdellakin ja siihen voi olla erilaisia syitä. Elämä on usein helpompaa, kun ymmärtää omaa ja muiden temperamenttia. Työyhteisössä, kuten elämässä yleensäkin, temperamentin ymmärtäminen auttaa suvaitsemaan erilaisia ihmisiä ja toimintatapoja, mikä on tärkeää kaikkien hyvinvoinnille.

Itse olen ehkä introvertti tai ekstroverttinen introvertti tai jotain siltä väliltä. Mutta mikä on introvertti ja mikä on ekstrovertti? Lyhyesti introverttia kuvataan henkilöksi, joka mieluimmin tekee itsenäisesti työtä. Hän ei ole välttämättä ujo, mutta kaipaa omaa rauhaa enemmän kuin muut. Hän on myös hyvä kuuntelemaan ja miettii yleensä tarkemmin mitä haluaa sanoa eikä hän välttämättä kulje trendien perässä. Ekstrovertti puolestaan toimii mieluimmin ryhmässä ja kaipaa seuraa saadakseen energiaa. Hän on myös spontaani, rohkea ja nopea reagoimaan.

Nykyisin määritellään myös ambivertti, joka on välimuoto, jota pidetään joskus vaikeasti tulkittavana ja joka voi mainiosti työskennellä yksin tai ryhmässä. Hän on toisten mielestä spontaani ja toisten mielestä hiljainen. Kuitenkaan mikään näistä eri tyypeistä ei ole esimerkiksi työelämässä ylitse muiden. Siihen vaikuttavat aivan muut syyt. Jokaisella on elämään, niin työhön kuin vapaa-aikaankin oma panoksensa, on hän sitten introvertti tai ekstrovertti tai jotain siltä väliltä. Onko sitten oikeasti syytä jakaa ihmisiä tiettyihin tyyppeihin, kannattaa itse kunkin miettiä. Lisäksi on hyvä huomioida, että jokaisella on myös erilaisia elämäntilanteita, kuten sairauksia, vammautumisia tai muita haasteita, jotka vaikuttavat elämän kokonaisuuteen, myös työelämään.

Rooleja, onko niitä?

Ennen sanottiin, että jokaisella on oma työroolinsa ja oma vapaa-ajan roolinsa ja muutama muu rooli kaupan päälle. Nykyään puhutaan paljon siitä, että työaika sekoittuu vapaa-aikaan. Työhyvinvoinnin kannalta on hyvä miettiä, mitä se tarkoittaa ja onko se kaikilta osin hyvä asia. Kuitenkin nykyisin myös arvostetaan enemmän vapaa-aikaa ja jatkuvasti liian kiireisen oloista henkilöä saatetaan tarkkailla huolestuneena. Hyvinvoinnin kannalta on mielestäni tärkeää osata erottaa vapaa-aika työajasta. Ihminen kaipaa lepoa sekä vapaa-ajan tekemistä. Hän haluaa viettää aikaa läheistensä kanssa, harrastaa ja levätä. Onko vapaa-aika toisilla sitten nykyisin liian kiireistä, onkin jo toinen juttu. Onko liikaa harrastuksia ja onko ihminen, joka on vapaa-ajallakin kiireinen välttämättä hyvinvoiva? Toisaalta mikä on toiselle kiireistä, voi olla toiselle mukavan touhukasta. Nykyään puhutaan myös siitä, että tylsistyminen sopivassa määrin kehittää mielikuvitusta ja kärsivällisyyttä.

Työntekijän sanotaan olevan onnellinen silloin, kun hän on löytänyt vahvuuksiaan ja arvojaan tukevan työn ja työyhteisön. Työntekijä on työpaikallaankin ihminen kaikkine tunteineen ja arvoineen. Koska johtajan rooli ei voi enää tänä päivänä olla valvova, työntekijöiden rooli on itsenäisempi ja aktiivisempi, ja rooli, jossa voidaan käyttää erityisosaamista organisaation hyväksi. Tämä pätee myös muuhun elämään. Onnea elämään tuovat muun muassa arvostus, läheisyys, rakkaus ja tunne, että elämä kantaa.

Erilaisuudella vahvuutta

Työyhteisö on vahva, kun hyväksytään erilaiset temperamentit ja erilaiset ihmiset. Työtä hakiessa voi eteen tulla työpaikkailmoitus, jossa haetaan ns. hyvää tyyppiä. Kenties rivien välistä on luettavissa, että haetaan tyyppiä, joka on samanlainen kuin olemassa oleva porukka. Ajatuksessa on jotain hyvää, mutta mielestäni myös päinvastaista. Täysin samantyyppinen porukka voi esimerkiksi toimia koko ajan hitaalla vaihteella tai sitten hyppelehtiä asioista toiseen ilman minkäänlaista harkintaa. Toisaalta on tärkeää, että ryhmäydytään, kun tulee uusia ihmisiä taloon, ja että sovitaan mukavasti muutoin yhteen.

Mikä sitten on hyvä tyyppi, on hyvä kysymys. Yksi kokee hyvän tyypin tietynlaiseksi ja toinen toisenlaiseksi. Saman aikakauden työntekijät tuovat jonkin verran ennustettavuutta, koska on yleensä helppoa tehdä yhteistyötä samalla tavoin ajattelevien kanssa. Toisaalta siinä tapauksessa voi vallita aika yksipuolinenkin maailmankuva. Tärkeää onkin, että löytyy omista näkemyksistä poikkeavia näkemyksiä, joita tarvitaan niin muuttuvassa työelämässä kuin muutoinkin elämässä. Siihen puolestaan tarvitaan eri ikäisiä ja erilaisia ihmisiä ja sitä kautta oman ajattelun laajentamista. Aina ei ole siis välttämättä väärin, että vastustaa muutosta eikä aina ole oikein hypätä uuteen ideaan täysillä ilman suunnittelua. Molemmista puolista voi koitua hyvää, tai ainakin syntyy keskustelua hyvistä ja huonoista puolista. Mikä pätee työelämässä, pätee mielestäni aika pitkälti myös muussakin elämässä.

Olemme Aivovammaliiton toimistolla tällä hetkellä pieni, mutta pippurinen porukka, jossa on eri-ikäisiä ja erilaisia hyviä tyyppejä, joilla on paljon monipuolista asiantuntijuutta ja kokemusta. Tämä on työyhteisö, jossa on moniosaajia, joilla on runsaasti uusia ajatuksia ja intoa tarttua uusiin asioihin sekä tiukan paikan tullen voimaa yhdessä kohdata ja ratkaista vaikeatkin tilanteet.

 

Sirpa Salonen
järjestöassistentti, Aivovammaliitto ry

Arvokas elämä vaikuttavuuden hankinnan avulla

Palvelujen hankinnassa ollaan siirtymässä suoritteiden hankinnasta vaikuttavuuden eli asiakkaan saaman lopputuleman hankintaan. Hankkimalla asiakkaalle merkityksellisiä ja vaikuttavia asioita saadaan yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja pitkäaikaista säästöä taloudellisesti. Meillä jokaisella on erilaiset tarpeet ja toiveet, jotka vaihtelevat elämäntilanteen, iän, sairauksien tuomien toimintakyvyn rajoitteiden tai henkilökohtaisten ominaisuuksien vuoksi.

Voisiko asiaa lähteä tarkastelemaan Maslowin tarvehierarkian kautta. Pystyäksemme elämään hyvää ja omannäköistä elämää, tulisi kaikkien Maslowin tarvehierarkiapyramidissa olevien tarpeiden olla tyydytetty tai ainakin huomioitu.

Fysiologisten tarpeiden tyydyttyminen on elinehto elämälle. Näitä tarpeita ovat esimerkiksi hengittäminen, ruoka, liikunta, vesi ja uni. Voimme parantaa omaa hyvinvointiamme terveellisellä ruualla, riittävällä liikunnalla ja unella.

Turvallisuuden tunne lisää elämään vakautta ja terveyttä. Ilman turvallisuuden tunnetta ihminen voi kokea stressiä ja hermostuneisuutta.

Meillä on myös sosiaalisia tarpeita eli tarve olla rakastettu ja rakastaa, kuulua johonkin ryhmään ja olla hyväksytty. Tämä tarve on ollut nyt koronapandemian aikaan monella ihmisellä epätyydytetty ja se on voinut aiheuttaa ahdistusta ja stressiä. Toiset ihmiset tarvitsevat enemmän sosiaalisia suhteita, kun taas toiset voivat tarvita enemmän omaa aikaa.

Arvonanto: Ihminen tarvitsee itseluottamusta ja tunnetta olevansa arvokas. Tämän avulla ihminen pystyy solmimaan terveitä ihmissuhteita ja menestymään esimerkiksi työelämässä tai elämässä yleensäkin.

Itsensä toteuttamisen tarpeet sisältävät eri taitojen kehittämisen ja oman työmme suorittamisen. Nämä halut liittyvät moraaliseen ja henkiseen kehittymiseemme etsiessämme elämän tarkoitusta. Tähän voi kuulua esimerkiksi itsensä kehittäminen ja uusien taitojen oppiminen.

Minun arvokkaaseen ja hyvään elämään kuuluu liikuntaa päivittäin jossain muodossa, terveellistä ruokaa ja riittävästi unta. Turvallisuuden tunteeni muodostuu mm. luotettavista läheissuhteista ja merkityksellisestä työpaikasta. Tarvitsen sosiaalisia kontakteja ja haluan kokea olevani rakastettu ja arvokas. Haluan osoittaa rakkautta lähimmäisilleni ja ystäville. Tykkään työskennellä ihmisten kanssa ja saan toisista ihmisistä voimaa. Olen onnellinen, jos pystyn jatkuvasti oppimaan uusia taitoja joko opiskellen tai toisilta ihmisiltä.

Millaisista asioista sinun arvokas ja hyvä elämä voisi koostua?

Jos aivovammaisten henkilöiden palveluiden lähtökohtana olisi hyvä ja arvokas elämä, osatavoitteet ja keinot niihin pääsemiseksi voisivat löytyä tarvehierarkiasta. Tällöin hankittavia palveluita ei voi niputtaa yhteen palveluun tai suoritukseen, vaan jokaiselle henkilölle tulee hankkia juuri hänelle sopivat palvelut. Aivovammaisten henkilöiden oireet ja haasteet arjessa vaihtelevat paljon. Kahta samanlaista oirekuvaa ei ole, vaan jokaisen tarina on ainutkertainen. Tämän vuoksi jokaisella aivovammaisella on oikeus riittäviin tutkimuksiin, terapioihin, sosiaaliturvaan, kuntoutukseen ja hoitoon.

Aivovammaliitossa me ajamme aivovammaisten henkilöiden etuja, että jokaisella on mahdollisuus oman näköiseen ja arvokkaaseen elämään.

Toivotan mukavaa kesää ja vietetään erilainen kesä muistaen turvallisuus liikkuessa.

Päivi Puhakka
Toiminnanjohtaja, Aivovammaliitto

 

 

 

@aivovammaliitto

Tilaa uutiskirje